torstai 12. heinäkuuta 2012

Kolme ihmistä kaksiossa

On itsestään selvää, että tyttäremme saa asunnon ainoan makuuhuoneen. Hän ei ole vielä teini-iässä, mutta ei se kaukanakaan ole, joten hän tarvitsee omaa tilaa. Itse nukumme olohuoneessa vuodesohvalla. Olohuoneeseen pitää saada myös mahtumaan kaksi tietokonetta. Yksi läppäri ja toinen mallia pöytäkone. Läppäri voi hätätilassa olla käytössä myös keittiössä. En halua ottaa moisesta stressiä.

Keittiömme on todella pieni. Sinne mahtuu juuri ja juuri pöytä, johon saa kolme ihmistä syömään. Ei yhtään liikaa tilaa, mutta ei toisaalta liian vähänkään. Pienessä keittiössä on toivottavasti myös pienet sotkut ja ne tulee ehkä siivottua nopeammin kuin nykyisessä jättikeittiössä, jossa leivänmurut saavat olla työtasoilla parikin päivää ennen kuin ne alkavat häiritä.

Asunnossa on myös pieni parveke. Haaveilin pienestä parvekeviljelmästä, mutta se voi todella jäädä vain haaveeksi. Katsotaan nyt, että miten kuinka suosittu paikka parvekkeesta tulee. Jos siellä ei kukaan vietä aikaansa, niin antaa luonnon vallata! Mansikoita ainakin, ehkä tomaattejakin... jospa saisin nyt enemmän aikaan, kun ei ole kokonaista pihaa huollettavana.

Kellarista löytyy säilytystilaa, joka tulee tupaten täyteen tavaroita, joista ei (muka) pysty luopumaan. Olen myös sopinut, että saan viedä äitini "kanahäkkiin" tavaraa - ehkä lähinnä talviurheiluvarusteita ynnä muuta mitä ei koko ajan tarvitse. Ompelukonetta tulee ikävä. Sille ei ole järkevää paikkaa asunnossa, varsinkaan pysyvää sellaista. Ei siis enää ole mahdollista alkaa ompelemaan kun siltä tuntuu, vaan ompelut pitää suunnitella muiden asunossa asujien tarpeiden mukaan. Eihän sitä voi olohuoneeseen mennä surisemaan, jos joku katsoo siellä telkkaria tai tekee keskittymistä vaativaa työtä.

Se tässä kaikessa tuleekin olemaan varmasti haastavinta. Että ollaan niin lähekkäin, kun vanhassa asunnossa oli periaatteessa oma kerroksensa jokaiselle, jos tarvitsi omaa tilaa. Nyt voi korkeintaan lukkiutua vessaan ja sinnekin on hetikohta joku änkemässä. Mutta ehkä se on hyväkin. Että ollaan lähekkäin. Ehkä sitä tulee sitten juteltua enemmän.

4 kommenttia:

  1. Hienostihan kaikki näyttää lähteneen sujumaan:)

    Pääkaupunkiseudulla varsinkin pari vuosikymmentä sitten pidettiin 60+ - neliöistä asuntoa normaalikokoisena perheasuntona. Tiedän myös usemman perheen, jotka nykyisinkin asuvat samalaisissa. Pienemmissä asunnoissa on ekologinen puolensa, mm. energiaa säästyy.

    VastaaPoista
  2. Sitä se kiinteistövälittäjäkin meille sanoi. Että itse asui kahden lapsen kanssa samankokoisessa kämpässä. Eiköhän siitä selvitä, mutta ystävät pitävät vähän erikoisena ;)

    VastaaPoista
  3. Blogisi vaikuttaa todella mielenkiintoiselta. Jään seurailemaan :)

    VastaaPoista
  4. Mielenkiintoista lukea, että joku muukin mahtuu pienempään asuntoon, kuin minun perheeni. Kun poikani muutti kotoa pois, laitoimme auton pois ja ahtauduimme kaksioon. Hyvin sujuu, bussit kulkevat ja kauppa on lähellä! Poikakin viihtyy meillä ja kylässä käydessään nukkuu sohvalla tyytyväisenä. Tänään vasta luin, että tällä asialla on nimikin: downsizing. Tosin meillä se oli taloudellisen pakon sanelemaa, eikä mitään vapaaehtoista muotivillitystä :-)

    VastaaPoista